KULTAISET KIRJAKAVERIT
Tässä taannoin kysyin itseltäni, milloin olen kokenut olevani onnellinen. Mietin elämäni suuria ja pieniä hetkiä ja onnistumisen kokemuksia, mutta jokaiseen liittyi joku varjo. Omat pelot ja epäilykset, alemmuudentunteet tai toisten tölväisyt ovat lähes aina varjostaneet niitä tilanteita, jotka oli tarkoitettu iloon. Sitten huomasin, että vain ne hetket olivat varjottomia, jotka olin viettänyt kirjojen kanssa. Täydellinen uppoutuminen mielikuvituksen mahdollistamaan maailmaan ovat kyenneet rentouttamaan mielen! Tästä on kerrottava LUKEVALLE TULEVAISUUDELLEKIN.
Takellellen ja tankaten. Minulla on tallessa vieläkin kirjoja, joihin on piirretty merkki: tähän saakka pääsin tänä päivänä. Äiti kannusti: lue vaikka vain viisi riviä. Luin, koska tiesin, että lukukukko munisi aherruksen jälkeen. Suljin kirjan ja seuraavana päivänä kirjan aukeamalta löytyi kuin löytyikin 50-penninen tai namu. Ja siitä palkinnosta voimaantuneena siis seuraavat viisi riviä. Oman itsenäisen lukukokemuksen saavuttaminen on yksi maailman hienoimmista asioista. Voin kuulla toista ja tulla itsekin kuulluksi. Jossakin vaiheessa kirjainten kummallinen kyky muodostaa sanoja ja ajatuskokonaisuuksia valloittaa lapsen kuin lapsen. Mutta lapsi ja nuori tarvitsee kannustusta tämän maailmankansalaisen taidon tavoittamisessa. Enoni opetti yliopistonuoria ja kehotti heitä hoitamaan lasten lukutaitoa jo vuosikymmeniä sitten. Antakaa mahdollisuus lukea ja kiittäkää, vaikka lukisivat vain muro- tai maitopurkin tekstiä ruokapöydässä!
Oman elämäni kasvu- ja kasvatuskavereita ovat siis olleet kirjat. Olen kasvanut juurevasti Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla sekä Sinuhe egyptiläisen maailmoissa. Siitä pikku hiljaa ehdotettiin, jos haluat, venäläisiä suuria mestareita ja muita tähtituotteita. Historialliset romaanit ja jopa hömpän hömppä – noin asiallisesti ajatellen – vaikkapa Angelika-sarjan myötä mukaansatempaavat rakkausluritukset ovat tilkinneet ajanvietteen, mutta myös tiedon tarvetta. Tästä viisastuneena luimme omalle tyttärellemme satoja ellei tuhansia sivuja valikoitua lasten- ja nuorten kirjallisuutta. Yhteisiin iltahetkiin kuuluivat perheen yhdessäolo ja aina yhtä kiinnostava kirja.
Kultaisista kirjakavereista puheen ollen unohtumattomia olivat Tammen kultaiset lastenkirjat. Kani kuriton oli ehdottomasti oma suosikkini. Kertomus ei sinänsä saanut tyttölasta haltioitumaan, mutta kirjassa oli yksi hyvä puoli: siinä ei ollut yhtään pelottavaa kuvaa tai asiaa. Sitä saattoi siis lukea silloinkin, kun oli yksin kotona. Kuvitella, että kirjaa painetaan yhä edelleen! Viisikoistani on vielä monta vanhaa kirjaa tallella. Muistan, miten seisoin pienen kivijalkakaupan, kirjakaupan ovella uutta painosta odottamassa. Jokohan se on ilmestynyt. No, ihanaa! Kirjoihin voi siis solmia läpi elämän kestäviä kirjasuhteita. Tahtoisin säilyttää ne kaikki. Mutta kirjan funktio on ilon ja tiedon tuottaminen. Minulle on opetettu, että kirja kuuluu kiertoon luettavaksi, ei hyllyssä säilöttäväksi. Kiertoon siis vaikka kuinka kirpaisisi!
Yhdestä oppimastani periaatteesta olen aikojen saatossa luopunut. En enää ole sitä mieltä, että kun kerran kirjan aloittaa, se on luettava loppuun vaikka hampaat irvessä. Ei siirretä ruokailutottumuksia kirjallisuuden maailmaan: eihän lautastakaan enää pakoteta syömään tyhjäksi siitäkin huolimatta, että on jo kylläinen. Sama pätee, ellei enemmänkin mielen ravinnon suhteen. Saa ja pitää valikoida ja arvostaa omaa lukukokemustaan. Saapa nähdä, miten käy, kun aloitan kirjan 50 vaarallisimmasta suvusta. Ikuisena optimistina on houkutus ajatella, että meikäläinenkin voitaisiin mainita!
Tuija Suistomaa